Vanhustenhoidossa turvaudutaan usein kotihoitoon, kun
laitoshoitopaikoista on pulaa. Vaikka pääkaupunkiseudulla on lisätty
kotihoitoa, avun tarve ei ole kaupungeissa vähentynyt. Päinvastoin se on
kasvanut ikäihmisten joukon suurentuessa nopeasti. (HS 22.11.2013 ”Sadat
vanhukset muuttavat pois laitoksista”)
Artikkelissa tuodaan esille omaisen näkökulma asiaan. Hollannissa
asuva tytär ehtii käydä katsomassa 88-vuotiasta, muistisairasta äitiään kerran
kuukaudessa. Omaisen kanta on, että kotona hoidetaan liian huonokuntoisia.
Vanhukset eivät tunne enää oloaan turvalliseksi, vaikka asuvatkin tutussa
ympäristössä. Tytär kertoo, että hänen äitinsä haluaisi asua kotona, mutta ei
siihen kykene.
Ikäihmiset, joiden toimintakyky on selvästi heikentynyt,
tuntevat olonsa avuttomaksi kotona. Helsingin sosiaali- ja terveysviraston
osastopäällikkö muistuttaa kuitenkin, että kotia pidetään lähtökohtaisesti
parhaana ympäristönä vanhuksen toimintakyvyn tukemiselle. Arviointi kotona
asumiseen perustuu ennen kaikkea ihmisen haluun ja toiveeseen eikä koti- tai
laitoshoidon kustannuksia lasketa.
Minulla on omakohtaista kokemusta asiasta, sillä
isovanhempieni kotona asuminen ei ole ollut itsestäänselvyys. Ilman huolehtivaa
puolisoa, ei asuminen kotona olisi mahdollista. Työikäisillä omaisilla ei
yleensä ole aikaa toimia täyspäiväisinä omaishoitajina. Tilanne on hankala,
sillä ikäihmisten toimintakyvyn heikentyessä avun tarve lisääntyy. Riittääkö
kotihoito vastaamaan tähän tarpeeseen? Vanhainkotien ja palvelujen vähentyessä
kotihoitoon on satsattava entistä enemmän, jotta vanhusten ei tarvitsisi pelätä
omassa kodissaan.
-bloggari
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti